Miksi musiikki tuntuu?

Mä mietin usein, miksi musiikki tuntuu jossain syvällä, eikä vaan soi taustalla. Miksi jotkut kappaleet jää päähän, ja miksi toiset jää sydämeen? Ne ei oo samoja biisejä.

Tää blogi ei oo mikään tekninen ohjekirja eikä mikään ”näin miksaat täydellisen vokaalin” -sarja. Mä kirjoitan, koska mulle musiikki ei oo pelkkää ääntä. Eikä tää studio ole pelkkä huone. Tässä on jotain hiljaisuudessa, joka puhuu mulle enemmän kuin moni sana.

Oon tehnyt tätä hommaa vuosia. Äänittänyt tuhansia raitoja, kuunnellut lukemattomia ottoja. Tullut aamulla sisään, kun ulkona on pimeää, ja lähtenyt yöllä, kun kaupunki nukkuu. Silti joka kerta, kun äänitän jotain, joka tuntuu, pysähdyn.

Ei siksi, että se olisi täydellistä.Vaan siksi, että se on totta. Mahtavaa ja kivaa.

Mun oma musiikki on vielä vähän niin kuin arvoitus. Ei ehkä genren mukaan helposti lokeroitavaa, eikä mikään algoritmien lemmikki. Mutta mä teen sitä, koska pakko tehdä. Koska joskus sanat ei riitä, ja pitää soittaa. Tai olla hiljaa ja antaa äänen kasvaa jostain syvemmältä.

Mä uskon, että hyvä soundi ei synny pelkistä plugareista eikä tuhansista euroista. Se syntyy, kun joku oikeasti välittää. Kun jokin liikkuu ilmassa ja pysähtyy hetkeen. Siksi mä rakastan tätä studiota. Se on rakennettu rakkaudesta. Ja se rakkaus kantaa enemmän kuin yksikään mikrofoni.

Tulevissa teksteissä mä puhun siitä, mitä musiikki mulle merkitsee.Miten studio voi olla soitin.Miksi hiljaisuus on yhtä tärkeä kuin ääni.Ja mitä tapahtuu, kun yrittää tehdä jotain kaunista maailmassa, joka on koko ajan menossa johonkin suuntaan, vähän liiankin kovaa.

Tervetuloa mukaan, jos sustakin joskus tuntuu, että musiikki ei vaan soi – se tuntuu.

Mä tuun puhumaan täällä myös tekoälystä. Se jakaa tunteita, ja hyvä niin – koska musiikki ei saa olla pelkkää näppäilyä ilman kipinää. Tekoäly voi olla työkalu, tai se voi olla peili. Mä oon käyttänyt sitä miksauksessa, välillä myös sävellyksessä. Ei siksi, että se tekisi mun puolesta, vaan siksi, että se näyttää mulle uusia kulmia. Aivan niin kuin hyvä mikrofoni paljastaa jotain, mitä ei muuten kuulisi.

Moni pelkää, että koneet vie kaiken. Mä en usko siihen.Mutta mä uskon, että meidän pitää pitää kiinni siitä, mikä on meidän oma ääni.

Tekoäly ei tunne kaihoa, ei kaipuuta, eikä se oo koskaan kävellyt yksin sateessa kuulokkeet päässä ja kokenut niitä tunteita, mitä se kastuminen herättää, kun yksi biisi pelastaa koko päivän. Me ollaan vielä niistä vastuussa.

Tulevissa postauksissa mä pureudun tarkemmin siihen, miten tekoäly muuttaa musabisnestä ja mitä mahdollisuuksia se tuo miksaukseen. Miten sillä voi nopeuttaa rutiineja, ja missä kohtaa pitää sanoa stop ja tehdä itse.

Mutta ennen kaikkea: täällä puhutaan musiikista, joka merkitsee jotain.Jos sustakin tuntuu, että maailma kaipaa enemmän tunnetta eikä vähemmän, niin ehkä me puhutaan samaa kieltä.

– Nicolas

Hiljainen hetki studiossa, siitä tämä kaikki alkaa